Ota elämästä irti kaikki minkä saat, tee siit parempaa

Tämä kuski on oppinut tänään sen, että hevoset ovat edelleen niitä pakenevia eläimiä pakon edessä ja sen että vaikka kuinka panikoi ja repii, niin ei se pakokauhun vallassa oleva poni pysähdy.

Hippolan blogista tai jostain bongasin hyvän harjoituksen ja lähin hetisamantien kantamaa 'kulmatolppia' = kanistereita pellolle ja seuraavana kantoon lähti puomit. 

Mitkä kuvanmuokkaustaidot..

Tehtävä oli alunperin Hippolan sivuilla niin, että puomit olisivat olleet kavaletteja ja keskellä lyhyitä sivuja. Sovelsin kuitenkin oman ja ponin turvallisuuden vuoksi niin, että puomien ylitykseen liittyy jotain muutakin aivojumppaa, koska jos suoralla oltais menty puomeja pellolla niin härregyyd sanon minä. Tän tarkotus oli siis että ratsastetaan kunnolla kulmaan.

Alkukäynnit heitin toisilla peltolohkoilla ja jo siellä huomasin jätkällä hiiiukan ylimäärästä energiaa.. Peppu lens käynnissäkin ja 360-käännöksiä tuli aika reippaita muutaman kerran. Alotin tehtävän normisti käynnissä, myös pitkät sivut ja parin käyntikierroksen jälkeen kuvittelin, että pahimmat höyryt on päästelty jo.. Heheh. Pitkät sivut ravissa, ympyrät ja lyhyet sivut käynnissä. Hyvin meni, ponin kuunteli ja mä pystyin keskittymään käynnin työstämiseen ja omaan olemiseen. Kiinnitin huomiota eritoteen käsiin ja pohkeisiin, kädet korkeammalle ja pohkeet eteen, ohje tuli molemmilta valmentajilta. 

Sanniksen ohjeen mukaisesti tein paljon lyhyitä välikäyntejä, että ponsun mielenkiinto riittää pidemmäksi aikaa. Puolessa välissä ratsastusta alko taas takapuoli lentää käynnissäkin ja pieni riehua edeltävä mörinä alkoi kans. Äiti saapui tossa vaiheessa kuvamaan ja ravailin 'rennosti' koko uraa ja yritin vaan saada ponia rentoutumaan. No, se onnistu ihan hyvin ja olin sitä mieltä, että nyt olisi hyvä hetki laukalle.. not. Ihan hyvin meni ekat puoli kierrosta ja sitten..

..olin ihan varma että nyt sattuu ja pahasti. Ponilta otettiin hokit pois viimeviikolla ja tossa päässä missä mun oli tarkotus ratsastaa, hokittomuus ei ollut ongelma koska siellä oli vaan märkää. 

Kaikki kontrolli poniin hävisi jo kaarteessa, mentiin niin lujaa kun pikkumiehen jaloista lähti, ihan päättömästi. Hetken aikaa meinasin jo tiputtautua alas mutta en sit kuitenkaan. Melkeen mentiin metsän puolelle ja vedettiin kyljelle. Ehkä elämäni kamalimmat sekunnit, kun ei mitään kontrollia, vauhti kiithyy taivuteltaessa, pohja menee jäiseksi mitä lähemmäs metsää mennään..

Pienet jännitykset jäi päälle ja päätin, että äiti saa juoksuttaa huomenna ihan kunnolla ja pelloille ei nyt enään muutenkaan saa mennä. Tähän fiilikseen saattaa olla myöskin osasyynä ehkä jostain kumman syystä myös se, että mun päivä alkoi kello puoli kuusi aamulla..

♥ Veera